lauantai 30. lokakuuta 2010

Kysymyksiä ja vastauksia seurakuntavaaleissa

Seurakuntavaalien ennakkoäänestys alkaa maanantaina ja kestää ensi viikon ajan. Jyväskylän ennakkoäänestyspaikat löytyvät täältä. Varsinaiset äänestyspäivät ovat 14 ja 15.11 ja äänestyspaikat ovat täällä. Olen ehdolla Vihreiden niittyjen listalla ja ehdokasnumeroni on 223.

Jo viime maanantaina avattiin kansalle vaalikone, johon oli niin valtava ryntäys (mahdollisesti homokeskustelun innoittamana), että vaalikone tukkeutui jo maanantaiaamupäivän aikana. Jos haluat vastata vaalikoneeseen ja katsoa miten yhtäläiset vastaukset meillä on, tee se nyt! Mikäli joku haluaa vaalikonetta tekemättä tutustua vastauksiini, ne löytyvät täältä.

Kun katsoo ajan takaa omia vastauksiin, tulee vähän kriittiseksi ja alkaa pohtia miten on vastannut mihinkin kohtaan, ja ajatteleeko todella niin kärkevästi kun on itseään ilmaissut. Siksi ajattelin tässä blogikirjoituksessa avata hieman kantojani vaalikoneen eri kysymyksiin.

Oma sloganini vaaleissa on: "Hiljaisten huuto kuuluviin". Allekirjoitan sekä Vihreiden seurakuntavaaliteesit, että Tulkaa kaikki- liikkeen ohjelman.

Vaalikoneen ensimmäisen kohdan, jossa sai lisätä varoja yhteen seurakunnan työmuotoon, jätin tyhjäksi. Kyselykierros osoitti että tähän kohtaan kuului vastata että "nuoriso", koska nuorissa on tulevaisuus ja koska vanhat äänestäjät eivät tee vaalikoneita :) Itse en kuitenkaan halunnut valita näistä vaihtoehdoista yhtä, joten valitsin sen mikä puuttui kokonaan: työn siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden parissa. Tämä on mielestäni ryhmä ihmisiä jotka kaipaisivat monesti kipeästi apua seurakunnalta.

Toisessa kohdassa totean haluavani vaikuttaa kirkon oppiin. Aluksi valitsin tähän kohtaan kirkon kannanotot, mutta lopulta mietin asiaa ja totesin, että kyse ei ole vain siitä miten kirkko puhuu vaan siitä mitä se puhuu. Toisaalta toivon että seurakunnat ottaisivat enemmän kantaa esimerkiksi köyhyyteen, siirtolaisten asemaan, tuloerojen kasvuun jne. Joten sinänsä toivon kirkolta myös enemmän kannanottoja yhteiskunnallisiin asioihin.

Kohdissa 3-6 vastaukseni eivät ehkä kaipaa enempiä perusteluja, mikäli joku niitä haluaa vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiin esimerkiksi sähköpostitse.

7.kohdassa, kysymykseen menokurista vastasin että seurakunnan vapaaehtoisreserviä tulisi hyödyntää enemmän. En tällä tarkoita sitä, että seurakunta-aktiiveja tulisi kuormittaa lisäämällä heidän taakkaansa holtittomasti lisää vastuualueita. Uskon kuitenkin, että sitoutumista oman seurakunnan asioihin lisää aktiivinen toiminta seurakunnassa. Esimerkiksi äitini ystävineen tekee upeaa vapaaehtoistyötä omassa seurakunnassaan paljon ja se pitää seurakunnan vireänä pienellä paikkakunnalla. Miksei siis Jyväskylänkin kokoisessa isossa seurakunnassa, etenkin pienemmissä alueseurakunnissa. Uskon, että tämä on joka tapauksessa seurakunnan tulevaisuutta, miksi ei siis organisoida sitä ajoissa hyvin.

Kahdeksannessa kohdassa olen valmis vähentämään työntekijöitä musiikin alalta hallinto-ja talouspalvelun ja jumalanpalveluselämän lisäksi. Tästä en ole mitenkään ihan 100 prosenttisen varma, koska todellisuudessa en ole ihan selvillä siitä, miten paljon seurakunta työllistää ihmisiä juuri musiikin alueella ja miten paljon sieltä on varaa karsia. Uskon kuitenkin, että esimerkiksi erilaisten kuorojen on mahdollista toimia vapaaehtoisvoimin, kuten myös säestämisen erilaisissa tilaisuuksissa jne. Toisaalta työttömyyttä tällä alalla en ole innokas lisäämään.

Edelleen kohdat 9-13 ovat minusta selviä. Lukuunottamatta edelleen vallitsevaa ihmetystä siitä miksi seurakuntavaalikoneessa kysytään ehdokkaan kuulumista herätysliikkeisiin..

Äänestysikärajan laskeminen 16 vuoteen on sinänsä minusta hyvä asia ja mahdollisesti aktivoi nuoria äänestämään. Toisaalta olen sitä mieltä, että yhteiskunnallisten asioiden opettaminen peruskoulussa on niin hataralla perustalla, että äänestysikärajan laskeminen ei yksin riitä. En tiedä onko seurakuntavaalien alle järjestetty edes minkäänlaista lukiokierrosta, missä eri ryhmittymien ehdokkaat kävisivät paneelissa keskustelua esimerkiksi vaalikoneessakin olleista kysymyksistä. Tämä olisi vähintä mitä pitäisi tehdä. Laajemmin koko yhteiskuntaopin opetus pitäisi uudistaa ja tuoda politiikka takaisin kouluihin.

Kohdan 16 sekä kysymys että vastausvaihtoehdot olivat ankeat. "Saako koulussa ja päiväkodissa opettaa omaa uskontoa?" Saa vai ei saa. Valitsin näistä että ei saa. Ehkä käsittäisin mieluummin tämän kysymyksen muodossa "pitääkö". Ja olen sitä mieltä että ei pidä. Olen sitä mieltä että kouluissa tulisi siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen, jossa opittaisin tärkeitä asioita kaikista uskonnoista, sitä kautta myös mahdollisesta omasta uskonnosta. Päiväkodin tehtävä ei mielestäni ole opettaa mitään uskontoa. Tämä ei minun kohdalla tarkoita sitä, etteikö suvivirttä saisi laulaa tai enkeleitä askarrella, kuten toisinaan näissä keskusteluissa todetaan. Omaa uskontoa opetetaan tarkemmin lapsille sekä pyhäkouluissa että erilaisissa seurakunnan kerhoissa, tapahtumissa ja leireillä. Mielestäni tämä riittää. Päiväkotiryhmissä ja koululuokissa alkaa olla niin monenlaisia lapsia: eri uskontoihin kuuluvia, sekä ateisteja. En pidä siitä että lapsia aletaan erotella eri ryhmiin uskontonsa perusteella.

Huh. Siinä ne vastaukset. Tulipas pitkä sepustus. Toivottavasti jaksoit lukea :) Pari muuta tekstiäni seurakuntavaaleista löydät painamalla blogin oikeasta laidasta kohtaa "seurakuntavaalit". Nyt sitten jännitetään ja toivotaan parasta. Kerrotaan kavereille ja käydään äänestämässä.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Miksi seurakuntavaaleihin?





Moni on esittänyt minulle otsikon mukaisen kysymyksen: miksi halusin asettua ehdolle seurakuntavaaleissa? Viime aikojen kirkostaeroamiskäyriä katsellessa ja melko värikästä homokeskustelua kuunnellessa, olen joutunut miettimään vastaustani tarkkaan. Toisaalta voisin muotoilla edellisen lauseen pikemminkin niin että olen saanut miettiä vastaustani tarkkaan.

Vielä laittaessani nimeni listaan asia oli minulle itsestään selvä. Kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon, olen siten osa seurakuntaa, miksi en siis haluaisi olla mukana vaikuttamassa siihen millainen minun seurakuntani on, millaista toimintaa se järjestää ja mihin panostaa. Kuten aiemmin kirjoitin, olen seurannut seurakuntapolitiikkaa koko ikäni äitini aktiivisesta poliitikkourasta johtuen. Olen nähnyt läheltä sen raadollisuuden, mutta myös palkitsevuuden.

Minua pyydettiin ehdokkaaksi vuonna 2008 Jyväskylän kunnallisvaaleissa, mutta en lähtenyt tuolloin ehdolle. Koin, etten ole vielä valmis hyppäämään kunnallispolitiikan syövereihin, mutta jo tuolloin alkoi takaraivossani kyteä ajatus, että seurakuntapolitiikka voisi hyvinkin olla minulle luonteva tapa alkaa ottaa vastuuta yhteisistä asioista. En siis epäröinyt hetkeäkään nyt kun mahdollisuus ehdokkuuteen avautui.

Monet ystäväni eivät kuulu kirkkoon, tai ovat viimeistään nyt syksyn aikana eronneet. Ymmärrän heidän ratkaisunsa. Mikäli ihminen on kuulunut kirkkoon tavan vuoksi, ilman minkäänlaista vakaumusta ja sitten seuraa miten kyseisen instituution edustajat suoltavat suustaan todella ala-arvoista ja ihmisarvoa alentavaa tekstiä, on varsin luontevaa erota kyseisestä instituutiosta. Olen itsekin pohtinut tasaisin väliajoin, onko kirkko todella minun kirkkoni. En voi allekirjoittaa kaikkia kirkon kantoja, tai kantoja joita ihmiset esittävät kirkon nimissä. Uskon ihmisten tasa-arvoisuuteen, myös Jumalan kasvojen edessä (lue: avioliittoon vihkittäessä). En usko että seksuaalinen suuntautuminen määrittelee ihmisen hyvyyden tai pahuuden. En myöskään pidä siitä miten iloisesti politiikka ja uskonto sotketaan yhteen kyseisessä keskustelussa. Arvostamani poliitikko Sini Terävä puki tämän minua paremmin sanoiksi blogissaan.

Koen olevani ehdolla seurakuntavaaleissa kuitenkin poliitikkona. Siksi vierastin esimerkiksi vaalikoneen kysymystä kuulunko johonkin herätysliikkeeseen. Jos nyt jotakuta kuitenkin kiinnostaa ja mietityttää uskoni laatu, voin kertoa että en todellakaan kuulu mihinkään herätysliikkeeseen. Uskovien seurassa olen pakana, pakanoiden seurassa uskovainen. Väittelen ekologien kanssa älykkään suunnittelun mallista ja vaihdan puolta keskustellessani kreotinistien kanssa. Olen epävarma, en osaa päättää kantaani keskeisiin teologisiin kiistoihin. Tulkitsen raamattua tavoilla, joita moni ei varmasti hyväksy. Uskon rakkauteen kaiken muun ylittävänä teesinä. Koko uskonto ja sen Jumala ON minulle rakkaus. Kuka haluaa heittää ensimmäisen kiven? Kuka haluaa sanoa että minun Jumala ei ole evankelis-luterilaisen kirkon Jumala?


Tästä johtuen en eroa kirkosta. En ennen kun olen itse todennut omien kantapäitteni kautta ettei se ole minun kirkkoni. Aion tehdä parhaani jotta kirkko päivittäisi oppinsa 2010-luvulle, siirtäisi painopistettä kirjasta rakkauteen, pitäisi hyvää huolta heikommista ja hädänalaisista. Ottaisi tiukasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin: sortoon, epätasa-arvoon, köyhyyteen, turvapaikanhakijoiden käännyttämisiin, tuloerojen kasvuun, luonnon tuhoamiseen ja ympäristön riistämiseen. Ottaisi aktiivisen aseman tasa-arvon lisäämiseksi, ei sen vähentämiseksi. Minä otan.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Riittämättömyyden tunteet ja Itämeri

Tasaisin väliajoin, huolimatta aktiivisesta toiminnasta puoluepolitiikassa (tai kenties juuri siitä johtuen..) minut valtaa syvä riittämättömyydentunne: kaikki menee pieleen ihan käsittämättömän nopealla tahdilla: me tuhotaan tää meidän maailma ja vähän jutellaan ja pyöritellään päätä että aijaijai, eihän se hyvä juttu oo, järjestetään taas ens vuonna neuvottelut jossa voitais vähän yhdessä yrittää pohtia että pitäiskö sitä ja mitähän sitä pitäis.

Edellisen kerran koin tällaista epätoivoa kesäisen ydinvoimaäänestyksen jälkeen, kuunnellessani illalla Michael Jacksonin mielettömän pateettista Earth Song-biisiä. Siinä sitten itkua tuhersin ja lahjoitin kännykälläni rahaa Greenpeacelle.

Tänään tutustuin aamulla Helsingin Sanomien äärellä Itämeren tilaan ja uhkiin. Totesin, jälleen kerran, oman tietomääräni rajallisuuden ja aloitin perehtymisen asiaan yksinkertaisella Google:Itämeri-toiminnolla. Yhtä pahasti riittämättömyydentunnetta nimittäin aiheuttaa kokemus, ettei tiedä riittävästi asioista, joista jokaisen tulisi tietää. Tuo "riittävästi" onkin sitten jokaisen itsensä määriteltävissä, minä tuppaan viedä rajan johonkin lähemmäksi "kaiken" tietämistä.



Tiesittekö, että styroksi hajoaa helposti lämpimissä, yli 30-asteisissa vesissä ja siitä vapautuu syreenimonomeeria, joka aiheuttaa syöpää. Tai että 2007 maailmassa tuotettiin 260 miljoonaa tonnia muovia, kun vuonna 1950 vastaava luku oli 5. Monet muovit eivät maadu koskaan, vaan hajoavat pieniksi palasiksi vapauttaen samalla kemikaaleja ilmaan ja vesistöihin. Muovipalleroita, "merenneidon kyyneliä" (kylläpä kuulostaa romanttiselta) joutuu satoja miljoonia vuosittain mereen koska niitä käsitellään ja kuljetetaan huolimattomasti. Että hups vaan.

Itämeren maat on taipunut IMO:n valmistelemaan jätevesien mereen laskun täyskieltoon vuodesta 2013 alkaen. Tämä kuitenkin edelllyttää että satamat hoitavat tulossaolevan lain mukaiset jätevesijärjestelmät. Ei siis riitä että kaikki maat lyövät kättä päälle että näin tehdään ja nyt hoidetaan tämä Itämeren suojelu kuntoon. Satamat ovat kaupunkien ja yksityisten yritysten omistamia. Jotta alukset eivät laskisi jätevesiä mereen, niiden tulisi voida satamassa välittömästi kytkeytyä sataman putkistoon purkamaan wc- ja talousjätevetensä. Mikäli nämä lasketaan mereen, päätyy Itämereen runsaasti rehevöittäviä ravinteita, mm. fosforia ja typpeä.

Koko Itämeren kuormituksen kannalta laivajätteiden osuus on kuitenkin pieni. Suurempi tekijä rehevöitymisessä on maatalous. Siihen palaan toisella kertaa.

Sitten kun olen lukenut ja potenut ja pähkäillyt asiaa, päädyn uudestaan HS:n sivuille missä kerrotaan säiliölaivan ja konttialuksen törmänneen Pohjanmerellä: "kylkeen tuli reikä josta vuotaa kerosiiniä". Thanks. Menen nukkumaan.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Seurakuntavaalit 2010


Mitä tekemistä uskolla ja politiikalla on toistensa kanssa? Voiko olla Vihreä ja toimia seurakunnassa? Pitäisikö kirkko ja valtio erottaa toisistaan? Miten kirkon toiminta rahoitetaan tulevaisuudessa? Mitkä ovat ydintoimintaa, joista ei tulisi karsia? Mitä seurakuntien metsäomistuksille tulisi tehdä? Mitä tarkoittaa se, että "Jyväskylän seurakunta on rohkeasti hengellinen ja reilusti välittävä?"

Olen ehdolla syksyn seurakuntavaaleissa Jyväskylässä. Listana toimii Vihreät Niityt, joka on Vihreän liiton piirissä toimivien seurakunnan jäsenten muodostama valitsijayhdistys. Ehdolle asettuminen oli minulle luontevaa, seurasin koko lapsuuteni ajan äitini toimintaa seurakunnassa erinäisissä luottamustoimissa. Vaikka politiikan raadollisuus sai minut teininä ajattelemaan, että en koskaan halua politiikkaan mukaan lähteä, huomasin parikymppisenä että niin vaan tie vei minutkin toimimaan oikeaksi kokemieni asioiden puolesta.

En ole aikaisemmin ollut ehdolla vaaleissa ja tämä on kaikinpuolin siis uusi ja jännittävä kokemus minulle! Toivon todella pääseväni läpi ja yritän jaksaa tehdä jonkinlaista kampanjaakin sen saavuttamiseksi.

Tulen seuraavan kuukauden aikana kirjoittelemaan enemmän ajatuksistani, siihen asti voit lukea täältä Vihreiden seurakuntavaaliteeseistä.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Uusi ystävä

Syksyisen melankolian keskellä usein käperryn omaan yksinäisyyteni, eikä ystäville riitä energiaa. Tänä syksynä olen kuitenkin löytänyt uuden ystävän. Ystäväni nimi on Wivi. Tapaamme kerran viikossa tiistaisin klo 16.30-16.55 kotikatuni varressa. Lapset näkevät Wivin heti kun tämä kääntyy kulman takaa kadullemme ja vilkuttavat koko matkan. Wivi on kirjastoauto.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut kirjaston merkityksestä elämässäni. Tänä syksynä, kun työarki on vienyt mukanaan, enkä ole enää jaksanut raahata perhettäni keskustaan pääkirjastoon on kirjasto tullut luokseni renkailla. Sen odottaminen on mukavaa. Lähitalojen asukkaat kokoontuvat kadun varteen, keskustelevat säästä, lukemistaan kirjoista ja kirjoista joita ovat tilanneet. Leikittävät lapsia samalla, nostavat kaiteelle istumaan ja taas alas. Kyselevät päiväkotikuulumisia ja lohduttavat kun turhautuminen meinaa iskeä: "Kyllä se Wivi tulee ihan kohta!"

Siinä missä kirjastot ovat paljon enemmän kuin vain seinät joiden sisälle on kasattu hyllymetreittäin kirjoja, ovat myös kirjastoautot enemmän kuin autoja joista lainataan ja joihin palautetaan. Kansanliikkeitä perustetaan estämään lähikirjastojen lakkauttamisia ja kuitenkin tuntuu että näistä tapellaan jokaikisen budjettikeskustelun yhteydessä. Kirjastoautossa asioidessani mietin, että varmasti odottava ihmispaljous kadulla kertoo päättäjille omaa kieltään siitä, että kirjastoautoja tarvitaan. Toisaalta samaan aikaan pelkään että ne kierot ajattelevat että tässäpä voidaankin siis huoleti iskeä kirveen alle pari lähikirjastoa ja korvata ne kirjastoautoilla. Haluan molemmat!

Kirjastoautoni valikoima ei ole paras mahdollinen, viimeisin lainaamani kirja (minkä tänään luin) oli Kira Poutasen Kotimatka. Kevyttä viihdettä, juuri sopivaa väsyneelle mielelle. Olen valmis ottamaan laadullisen notkahduksen, seurauksena omasta laiskuudestani kävellä pidemmälle. Toisaalta voisin myös pikkuhiljaa tutustua varausjärjestelmään, ei se niin paljoa maksa.

Ja lapset, niin. He kysyivät tänään (keskiviikko), että koska taas päästään kirjastoautoon, montako yötä siihen on?

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Tervetuloa syksy


Viikonloppu maalla:

raakoja ja kypsiä omenia, ei vielä paljoa pudonneita,

lasten rönsyilevä kasvimaa,

josta pinaatit pakkaseen ja herneet suuhun.




Pullaa,

Tuulenkaatamia metsäretkellä,


vaan onneksi myös sieniä.


Lopuksi rantasaunaan.

torstai 26. elokuuta 2010

Työ ja arki

Niin vaan on uusi arki vienyt mukanaan. Hienot ajatukset blogin viikottaisesta päivittämisestä ovat toistaiseksi vajonneet unohduksiin. Toistaiseksi olen kuitenkin vielä muistanut tämän olemassaolon, mikä on jo positiivista. Kun kohta on kuukausi takana työ-päiväkoti-koti-kokoukset arkea takana, alkaa elämä ehkä pikkuhiljaa tasoittumaan.

Neljän ja puolen vuoden kotona oleilun jälkeen töissä on todella ihanaa. Tunnen olevani elossa. Aikuinen. Ihminen. Irrallinen olento. Ajan pyörällä aamuruuhkassa ja olen osa sitä kaikkea kansaa joka myös vaeltaa töihin. Kiirehdin töistä päiväkotiin ja tunnen taas olevani osa jotain suurempaa arkikokonaisuutta. Jotain, mistä en ollut vuosiin tietoinen, enkä osannut sitä varsinaisesti kaivata.

Arki on siis varsin mukavaa. Kuten myös rutiinit ja aikataulut. Herääminen herätyskellon ääneen (yleensä kyllä lapset kömpii jo sitä ennen kainaloon). Lasten hakeminen päiväkodista. Jopa iltakiukuttelut. Jotka tulee aina just sillon kun itse ei jaksaisi. Iltasadut ja hiusten harjaamiset.

Kokouksia olen kyllä jättänyt väliin. Ja käynyt nukkumaan perjantai-iltana kello kahdeksan. Ja huutanut pää punaisena. Unohdellut asioita. Pitänyt liian huonosti yhteyttä ystäviin.

Mutta tällainen vajoaminen ja uuden rakentaminen sopii elokuuhun mitä täydellisimmin. Arki jatkuu.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Afganistanin todellisuus

Vihdoin se tapahtui! Wikileaksin kautta julkaistiin 92 000 salaista raporttia koskien Afganistanin sotaa vuosina 2004-2009. The New York Times Yhdysvalloissa, The Guardian Englannissa sekä Der Spiegel Saksassa saivat tutustua materiaaliin etukäteen ja julkaisivat runsaasti materiaalia. Keskustelu käy kuumana kaikkien lehtien verkkosivuilla. Tätä oli osattu jo odottaa, kun Pentagon ilmoitti kesäkuussa etsivänsä wikileaksin perustajaa estääkseen salaisten raporttien ulostulon. Aiemmin tänä vuonna Wikileaksin kautta ulos tuli nähtäväksi video jossa Yhdysvaltojen armeijan helikopterista ammuttiin Bagdadissa muiden muassa uutistoimisto Reutersin työntekijöitä.

Raporteissa tuli ilmi esimerkiksi useita tapahtumia joissa yhteensä satoja siviilejä on tapettu ilman syytä. Lisäksi asiakirjoista selviää myös, kuinka sodankäynnissä on siirrytty yhä enemmän kauko-ohjattuihin iskuihin.Erityisjoukoissa on ollut käytössä myös niin sanottu musta yksikkö, jonka tehtävänä on ollut ottaa kiinni talebanjohtajia elävinä tai kuolleina, ilman oikeudenkäyntejä.

Jotta Yhdysvallat operaation pääorganisaattorina ei joutuisi vastaamaan ikäviin kysymyksiin tai käymään keskustelua Afganistanin todellisuudesta, kiiruhti Valkoinen talo luonnollisesti tuomitsemaan tällaisten tietojen julkistamisen. On aina hyvä hetki syyttää toisia kun oma pää uhkaa pudota. Barack Obama on myös siitä onnellisessa asemassa, raporttien päättyessä vuoteen 2009, että hän voi aina syyttää kaikesta edellistä presidenttiä. Raporteista on selkeästi nähtävissä miten raaka ja brutaali todellisuus Afganistanissa on vallinnut jo vuosia, miten Taleban on edelleen voimissaan ja miten "rauha" ja "demokratia" ovat yhä vain kaukaisia haaveita. Ehkä tämä sitten johtuu edellisen presidentin "aliresursoinnista". Tai sitten ei.

Luonnollisesti Yhdysvalloissa ollaan kuitenkin nyt huolissaan myös "kansallisesta turvallisuudesta". Nyt onkin paha paikka kun kuka tahansa pääsee näkemään miten nerokkaita strategioita kammioissa on hiottu viimeiseen terään saakka ja kaikki tämä työ joudutaan aloittamaan alusta. Että oikeestaan, ihan turha käydä syyttämään jos ei mitään onnistumisia Afganistanissa tule, sanotaan nyt vaikka seuraavaan 30 vuoteen. Mitäs pilasitte meidän leikit julkaisemalla kaikelle kansalle nähtäväksi meidän salaiset operaatiot. Ainahan niissä vähän viattomienkin henkiä lentelee menemään. Rapatessa roiskuu.

Suomalaiset tietysti katselee nätisti vierestä, kauhistelee vähän ja toteaa että eipä tämä oikeastaan meille kuulu, meillähän on vaan rauhanturvaajia ja me vaan turvataan rauhaa. Ei me missään sodassa olla, höpö höpö, eikä sellaisesta mitään tarvitse edes puhua. Tietoturvan tärkeydestä voidaan kyllä puhua. Ja Natosta. Nato-keskustelu voitaisiin aloittaa vaikkapa nyt.

Wikileaksin perustaja Julian Assange toteaa haastattelussa: "I enjoy helping people who are vulnerable. And I enjoy crushing bastards." Näihin lauseisiin on helppo yhtyä. Toivon todella että viimeistään nämä raportit saa yhä useammat ihmiset avaamaan silmänsä ja näkemään mitä Afganistanissa todella tapahtuu ja on tapahtunut jo vuosia. Ei, se ei ole yesterdays news, se on jatkuvaa tavallisten ihmisten eloonjäämistaistelua, ihmisten jotka haluavat vaan elää arkea ja olla rauhassa. Se on sotaa, se on politiikkaa ja se on rumaa ja väärin ja se pitää lopettaa. Mielellään vaikka heti.


sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Kesäkirjasto





Kesäloma alkaa kääntyä lopuilleen ja tässä vaiheessa on hyvä kirjata ylös muutamia oivalluksia ja löytöjä mitä tämän kesän aikana on tielle osunut. Valmistuin helmikuussa kasvatustieteiden maisteriksi ja koska edeltäneet neljä vuotta luin hyvin tiiviisti vaan alan teoksia ja artikkeleita, päätin että ennen työelämään siirtymistä aion keskittyä lukemaan kaunokirjallisuutta. Sen myös tein, ja nyt luettujen kirjojen lista on kasvanut jo yli kuuteenkymmeneen. En ole tainnut jättää montaakaan lainaamaani kirjaa lukematta, tosin Barack Obaman Rohkeus toivoa jäi auttamattomasti kesken, vaikka mielenkiintoinen olikin. Ensimmäinen oivallus on ollut se, että koskaan enää en anna tulla näin pitkää taukoa lukemiseen: lukeminen ruokkii lukemista, ja koska lukunopeuteni on melko rivakkaa, se ei vie aikaa kuten kuvittelisi. Toisaalta lapset voivat olla tästä asiasta eri mieltä..

Tässä kohden täytyy todeta että suurin apu lukemistolleni on ollut Jäppilän kirjasto ja sen mahtava työntekijä Anneli Kaipainen, joka erehtymättömällä tarkkuudella tilaa pikkuiseen sivukirjastoon toinen toistaan parempia kirjoja, jotka odottaa hyllyissä lainaajaansa. Olen asioinut tässä kirjastossa aina. Kun olin pieni äitini haki meille samasta kirjastosta, samalta työntekijältä kirjoja kun makasimme koko sisarusparvi oksennustaudissa kotona. Äiti pyysi, että "saisinko pinon sellaisia kirjoja mitä meidän tytöt ei ole vielä lukeneet?" Ja hän sai, juuri sellaisia. Toinen oivallukseni (joskaa ei ihan uusi) on siis se, että kirjasto todella on pienen kylän keskus ja sydän, ei ihmiset "turhasta" valita ja nouse barrikadeille kun lähikirjastoverkostoa uhataan supistaa vuosi toisensa perään.

Mitä sitten olen lukenut? Todella paljon suomalaista kirjallisuutta, mikä ei ollut lainkaan suunniteltua. Näin vain kävi ja hyvä niin: olen saanut todeta että meillä on aika paljon lahjakkaita kirjoittajia tässä maassa. Myöskin olen lukenut useampia kirjoja samoilta kirjailijoilta. Huomaamattani yksi kirja on johtanut toiseen, ja kun alun perin oli tarkoitus lukea vain yksi teos, vaikkapa Kjell Westön Missä kuljimme kerran, pian huomasin lukevani koko Helsinki-sarjan, myös kirjat Leijat Helsingin yllä, Älä käy yöhön yksin ja Isän nimeen, joka tosin on yhä kesken. Nuo kirjat tulee ehdottomasti lukea kesällä ja mielellään Helsingissä. Itse luin kirjoja maalla, mutta neljä vuotta Helsingissä asuneena pystyin näkemään paikat mielessäni ja ne palasi mieleeni entistä kirkkaampina. Näistä kirjoista opin myös jotain sukupolvien ketjuista, sekä Suomen historiasta että kaikkien ihmisten mukanaan kantamasta historiasta, sukurasitteista, katkeruudesta ja heikkoudesta. Opin inhimillisyyttä.

Toinen kirjailija joka ansaitsee oman nostonsa on Risto Isomäki. Häneltä luin nurinkurisesti alkuvuodesta uusimman kirjan Jumalan pikkusormi. Tämän jälkeen aloin peruuttaa taaksepäin, niin että nyt viimeiset lukemani kirjat häneltä on Herääminen, Kristalliruusu ja Gilgamezin tappio. On mielenkiintoista lukea nurinkurin kehitys scifi-kirjallisuudesta ympäristökatastrofeihin. Pahinta on se, että sitä haluaisi ajatella että kaikki nämä on yhtä epätodennäköisiä tapahtumia: niin se että avaruusoliot käyttävät kuuta tukikohtana kuin myös se että pohjoismantereen jäätiköt alkavat sulaa ilmastonmuutoksen seurauksena. Itse asiassa pahinta on se, että monet yhä ajattelee näin.

Kolmas suomalainen kirjailija: Tove Jansson. Olen lukenut lapsille kerta toisensa jälkeen Taikatalvea ja Vaarallista Juhannusta, mutta aikuisten kirjoihin en ollut koskenutkaan. Tämä menetys on nyt korjattu ja uskallan ehkä sanoa että novellit ovat jopa vielä mielenkiintoisempaa, terävämpää ja ajatuksia herättävämpää tekstiä kun muumimaailman teokset. Omaelämäkerrallinen Kuvanveistäjän tytär sai pohtimaan paitsi omaa elämänkulkua, myös sitä miten ja mistä taide rakentuu. Tämän kirjan pohjalta mietin myös paljon sukupuolirooleja ja vanhemmuutta. Onko isät todella aina tyttärille niin rakkaita, vaikka miten äyskisivät ja paiskoisivat menemään? Onko nainen yhä lahjakas hiljaa ja rauhassa kun taas miehen lahjakkuudesta tehdään suurensuuri numero? Haluaisin ajatella että ei, mutta liian monet esimerkit elävästä elämästä todistaa yhä toista.

Neljäs suomalainen kirjailija: Laura Honkasalo. Jälleen nurinkurisesti aloitin uusimmasta kirjasta Eropaperit. Toisaalta haluaisin suositella kirjaa kaikille vanhemmille, tuleville vanhemmille, seurusteleville ihmisille, kaikille. Toisaalta haluaisin sanoa että älkää ikinä lukeko tätä kirjaa! Välillä avioeron tuskaisuus ja se miten se lasten silmille heitettiin sai miettimään että tässä nyt kyllä liioitellaan todella pahasti, eihän se oikeasti varmasti voi olla tällaista. Kun kuitenkin sitten mietti niitä paria tuhatta huoltajuuskiistaa mitä oikeudessa vuosittain käsitellään, niin ehkä todellisuus on kurjempi kuin haluaisi uskoa. Voin todella pahoin lukiessani kirjaa ja halu suojella lapsia kaikelta pahalta maailmassa nosti voimakkaasti päätään minussa. Tykkään todella paljon Honkasalon tavasta kirjoittaa ja siitä miten hän vähäeleisesti, pienillä piirroilla kuvaa todella osuvasti ihmisten - niin isojen kuin pientenkin - tunteita ja kokemuksia.

Jotta tämä kirjoitus ei venyisi ihan tolkuttomasti, nostan loppuun viimeiseksi lukemani kirjan, myöskin Honkasalolta eli Sinun lapsesi eivät ole sinun. Ihan mielettömän ihana kasvukuvaus Nellistä joka on kasvanut taistolaiskodissa, samoillut samanhenkisten ihmisten kanssa ilmaisutaidon lukiossa ja etsii omaa paikkaansa muuttuneessa maailmassa nuorena aikuisena. Olen nyt kaksi päivää hoilannut täyttä kurkkua "Kenen joukoissa seisot!!.." ja suunnitellut lasten lähettämistä pioneerileirille. Lapset tahtoo rauhaa!!!

Ps. Ensi kesänä varmasti luen Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, joka oli nytkin lukulistalla, mutta jostain syystä vieläkin jäi lukematta..

torstai 22. heinäkuuta 2010

Identiteettien ongelma - eli ollako vai eikö olla hippi




Kesän kuumat uutiset alastomista hipeistä metsissä sai minut ankarasti pohtimaan omaa hippeyttäni. Niin hipiksi kun itseni koenkin, en välttämättä innosta hihkuen syöksy metsiin halailemaan puita ja muita hippejä. Lisäksi olen ollut huomaavinani erinäisissä ironisissa keskusteluissa että hippeys ei välttämättä ole mitään kovin arvostettavaa aikuisten maailmassa, pikemminkin se koetaan jonkinlaiseksi jäänteeksi historiasta, tai yksilön omasta lapsuudesta. Hippeys on jotain naiivia ja sinisilmäistä, kuten kaiketi myös esimerkiksi onnellisuus, rakkaus tai empatia. Ei aikuisten maailmassa sellaista ole!

Wikipediassa todetaan että:
Alkuperäisen hippiliikkeen perintöä on nähtävissä monissa myöhemmissä ilmiöissä, kuten esimerkiksi 1980-luvun rauhanliikkeessä sekä nykyajan vihreässä liikkeessä, eläinoikeusliikkeessä ja feminismissä.
Hippeys löytynee siis sekä omasta historiastani, että minulle tärkeiden liikkeiden historiassa (mikä voidaan kyllä taatusti kyseenalaistaa moneltakin eri kannalta). Seuraava kysymys sitten onkin se, minkä verran omaa hippeyttä kannattaa tuoda julki missäkin tilanteessa?

Vakavasti otettava poliitikko ei nimittäin voi olla hippi, kuten olen antanut itselleni kertoa. PAITSI jos on riittävä määrä hippejä jotka äänestävät poliitikkoa. Joku saattaa kuvitella että asiantuntijuus on se joka painaa erilaisissa äänestyksissä (ja ehkä raha), mutta ei. On tehty erilaisia tutkimuksia äänestyskäyttäytymisestä ja äänestäjäprofiileista ja huomattu että tietyn tyyppiset ihmiset äänestävät tietyn tyyppisiä ehdokkaita. Ihmiset äänestää itseänsäkaltaisia ehdokkaita tai sellaisia jotka saadaan markkinoitua tosi houkuttelevina tyyppeinä. Sitten vaan etsimään listoille erilaisia profiileja jotka ottavat haltuunsa eri äänestäjäklusterit. Simple as that! Yksi hippi sopii sekaan varsin hyvin, ainakin keräämään ääniä hipeiltä, joskaan ei ehkä pääsemään läpi eduskuntaan, kunnanvaltuustoon, tai mihin ikinä pyrkiikään.

Tähän liittyy myös se, että vaalikoneissa on yhä enemmän kysymyksiä tyyppisesti "käytkö kirkossa" tai "juotko olutta"? Onhan se paljon kiinnostavampaa kun se miten kohdentaisi verojen kiristystä tai miten kehittäisi kehypolitiikkaa. Äänestäjällä kun saattaa olla enemmän mielipiteitä ensimmäisiin kuin jälimmäisiin kysymyksiin.

Toimin vaalipäällikkönä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa eikä onneksi oma identiteettini ole tällä erää kilpailutettavissa, muokattavissa, varastettavissa tai siirrettävissä. However, joudun miettimään kuinka paljon haluan olla mukana tekemässä sitä omalle ehdokkaalleni. Luotan kuitenkin hänen arvostelukykyyn tässä asiassa.


Toisaalta en myöskään tiedä tunnistanko itsessäni koskaan niin "vakavasti otettavaa poliitikkoa", että sitä hippeyteni vaarantaisi.

Kesän kuvia







tiistai 20. heinäkuuta 2010

Uusi pää - Uusi blogi

Leikatessani eilen hiukseni pois, tai enhän minä niitä oikeastaan leikannut vaan siskoni, huomasin että päähän jäi paljon tilaa lukuisille muille ajatuksille ja ajanvietteille. Näistä ensimmäisenä esiin nousi halu koota johonkin kaikkia erilaisia kirjoituksia, kuvia ja tekoja mitä elämässä tapahtuu. Alan siis koota niitä tänne.

Ensimmäiset viikot menee taatusti ihmetellessä, mutta jatkossa olisi tarkoitus saada vähintään kerran viikossa kuvia tai kirjoituksia julkaistua. Katsotaan miten aika riittää! Näin lomalla sitä on helpompi jakaa