maanantai 26. heinäkuuta 2010

Afganistanin todellisuus

Vihdoin se tapahtui! Wikileaksin kautta julkaistiin 92 000 salaista raporttia koskien Afganistanin sotaa vuosina 2004-2009. The New York Times Yhdysvalloissa, The Guardian Englannissa sekä Der Spiegel Saksassa saivat tutustua materiaaliin etukäteen ja julkaisivat runsaasti materiaalia. Keskustelu käy kuumana kaikkien lehtien verkkosivuilla. Tätä oli osattu jo odottaa, kun Pentagon ilmoitti kesäkuussa etsivänsä wikileaksin perustajaa estääkseen salaisten raporttien ulostulon. Aiemmin tänä vuonna Wikileaksin kautta ulos tuli nähtäväksi video jossa Yhdysvaltojen armeijan helikopterista ammuttiin Bagdadissa muiden muassa uutistoimisto Reutersin työntekijöitä.

Raporteissa tuli ilmi esimerkiksi useita tapahtumia joissa yhteensä satoja siviilejä on tapettu ilman syytä. Lisäksi asiakirjoista selviää myös, kuinka sodankäynnissä on siirrytty yhä enemmän kauko-ohjattuihin iskuihin.Erityisjoukoissa on ollut käytössä myös niin sanottu musta yksikkö, jonka tehtävänä on ollut ottaa kiinni talebanjohtajia elävinä tai kuolleina, ilman oikeudenkäyntejä.

Jotta Yhdysvallat operaation pääorganisaattorina ei joutuisi vastaamaan ikäviin kysymyksiin tai käymään keskustelua Afganistanin todellisuudesta, kiiruhti Valkoinen talo luonnollisesti tuomitsemaan tällaisten tietojen julkistamisen. On aina hyvä hetki syyttää toisia kun oma pää uhkaa pudota. Barack Obama on myös siitä onnellisessa asemassa, raporttien päättyessä vuoteen 2009, että hän voi aina syyttää kaikesta edellistä presidenttiä. Raporteista on selkeästi nähtävissä miten raaka ja brutaali todellisuus Afganistanissa on vallinnut jo vuosia, miten Taleban on edelleen voimissaan ja miten "rauha" ja "demokratia" ovat yhä vain kaukaisia haaveita. Ehkä tämä sitten johtuu edellisen presidentin "aliresursoinnista". Tai sitten ei.

Luonnollisesti Yhdysvalloissa ollaan kuitenkin nyt huolissaan myös "kansallisesta turvallisuudesta". Nyt onkin paha paikka kun kuka tahansa pääsee näkemään miten nerokkaita strategioita kammioissa on hiottu viimeiseen terään saakka ja kaikki tämä työ joudutaan aloittamaan alusta. Että oikeestaan, ihan turha käydä syyttämään jos ei mitään onnistumisia Afganistanissa tule, sanotaan nyt vaikka seuraavaan 30 vuoteen. Mitäs pilasitte meidän leikit julkaisemalla kaikelle kansalle nähtäväksi meidän salaiset operaatiot. Ainahan niissä vähän viattomienkin henkiä lentelee menemään. Rapatessa roiskuu.

Suomalaiset tietysti katselee nätisti vierestä, kauhistelee vähän ja toteaa että eipä tämä oikeastaan meille kuulu, meillähän on vaan rauhanturvaajia ja me vaan turvataan rauhaa. Ei me missään sodassa olla, höpö höpö, eikä sellaisesta mitään tarvitse edes puhua. Tietoturvan tärkeydestä voidaan kyllä puhua. Ja Natosta. Nato-keskustelu voitaisiin aloittaa vaikkapa nyt.

Wikileaksin perustaja Julian Assange toteaa haastattelussa: "I enjoy helping people who are vulnerable. And I enjoy crushing bastards." Näihin lauseisiin on helppo yhtyä. Toivon todella että viimeistään nämä raportit saa yhä useammat ihmiset avaamaan silmänsä ja näkemään mitä Afganistanissa todella tapahtuu ja on tapahtunut jo vuosia. Ei, se ei ole yesterdays news, se on jatkuvaa tavallisten ihmisten eloonjäämistaistelua, ihmisten jotka haluavat vaan elää arkea ja olla rauhassa. Se on sotaa, se on politiikkaa ja se on rumaa ja väärin ja se pitää lopettaa. Mielellään vaikka heti.


sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Kesäkirjasto





Kesäloma alkaa kääntyä lopuilleen ja tässä vaiheessa on hyvä kirjata ylös muutamia oivalluksia ja löytöjä mitä tämän kesän aikana on tielle osunut. Valmistuin helmikuussa kasvatustieteiden maisteriksi ja koska edeltäneet neljä vuotta luin hyvin tiiviisti vaan alan teoksia ja artikkeleita, päätin että ennen työelämään siirtymistä aion keskittyä lukemaan kaunokirjallisuutta. Sen myös tein, ja nyt luettujen kirjojen lista on kasvanut jo yli kuuteenkymmeneen. En ole tainnut jättää montaakaan lainaamaani kirjaa lukematta, tosin Barack Obaman Rohkeus toivoa jäi auttamattomasti kesken, vaikka mielenkiintoinen olikin. Ensimmäinen oivallus on ollut se, että koskaan enää en anna tulla näin pitkää taukoa lukemiseen: lukeminen ruokkii lukemista, ja koska lukunopeuteni on melko rivakkaa, se ei vie aikaa kuten kuvittelisi. Toisaalta lapset voivat olla tästä asiasta eri mieltä..

Tässä kohden täytyy todeta että suurin apu lukemistolleni on ollut Jäppilän kirjasto ja sen mahtava työntekijä Anneli Kaipainen, joka erehtymättömällä tarkkuudella tilaa pikkuiseen sivukirjastoon toinen toistaan parempia kirjoja, jotka odottaa hyllyissä lainaajaansa. Olen asioinut tässä kirjastossa aina. Kun olin pieni äitini haki meille samasta kirjastosta, samalta työntekijältä kirjoja kun makasimme koko sisarusparvi oksennustaudissa kotona. Äiti pyysi, että "saisinko pinon sellaisia kirjoja mitä meidän tytöt ei ole vielä lukeneet?" Ja hän sai, juuri sellaisia. Toinen oivallukseni (joskaa ei ihan uusi) on siis se, että kirjasto todella on pienen kylän keskus ja sydän, ei ihmiset "turhasta" valita ja nouse barrikadeille kun lähikirjastoverkostoa uhataan supistaa vuosi toisensa perään.

Mitä sitten olen lukenut? Todella paljon suomalaista kirjallisuutta, mikä ei ollut lainkaan suunniteltua. Näin vain kävi ja hyvä niin: olen saanut todeta että meillä on aika paljon lahjakkaita kirjoittajia tässä maassa. Myöskin olen lukenut useampia kirjoja samoilta kirjailijoilta. Huomaamattani yksi kirja on johtanut toiseen, ja kun alun perin oli tarkoitus lukea vain yksi teos, vaikkapa Kjell Westön Missä kuljimme kerran, pian huomasin lukevani koko Helsinki-sarjan, myös kirjat Leijat Helsingin yllä, Älä käy yöhön yksin ja Isän nimeen, joka tosin on yhä kesken. Nuo kirjat tulee ehdottomasti lukea kesällä ja mielellään Helsingissä. Itse luin kirjoja maalla, mutta neljä vuotta Helsingissä asuneena pystyin näkemään paikat mielessäni ja ne palasi mieleeni entistä kirkkaampina. Näistä kirjoista opin myös jotain sukupolvien ketjuista, sekä Suomen historiasta että kaikkien ihmisten mukanaan kantamasta historiasta, sukurasitteista, katkeruudesta ja heikkoudesta. Opin inhimillisyyttä.

Toinen kirjailija joka ansaitsee oman nostonsa on Risto Isomäki. Häneltä luin nurinkurisesti alkuvuodesta uusimman kirjan Jumalan pikkusormi. Tämän jälkeen aloin peruuttaa taaksepäin, niin että nyt viimeiset lukemani kirjat häneltä on Herääminen, Kristalliruusu ja Gilgamezin tappio. On mielenkiintoista lukea nurinkurin kehitys scifi-kirjallisuudesta ympäristökatastrofeihin. Pahinta on se, että sitä haluaisi ajatella että kaikki nämä on yhtä epätodennäköisiä tapahtumia: niin se että avaruusoliot käyttävät kuuta tukikohtana kuin myös se että pohjoismantereen jäätiköt alkavat sulaa ilmastonmuutoksen seurauksena. Itse asiassa pahinta on se, että monet yhä ajattelee näin.

Kolmas suomalainen kirjailija: Tove Jansson. Olen lukenut lapsille kerta toisensa jälkeen Taikatalvea ja Vaarallista Juhannusta, mutta aikuisten kirjoihin en ollut koskenutkaan. Tämä menetys on nyt korjattu ja uskallan ehkä sanoa että novellit ovat jopa vielä mielenkiintoisempaa, terävämpää ja ajatuksia herättävämpää tekstiä kun muumimaailman teokset. Omaelämäkerrallinen Kuvanveistäjän tytär sai pohtimaan paitsi omaa elämänkulkua, myös sitä miten ja mistä taide rakentuu. Tämän kirjan pohjalta mietin myös paljon sukupuolirooleja ja vanhemmuutta. Onko isät todella aina tyttärille niin rakkaita, vaikka miten äyskisivät ja paiskoisivat menemään? Onko nainen yhä lahjakas hiljaa ja rauhassa kun taas miehen lahjakkuudesta tehdään suurensuuri numero? Haluaisin ajatella että ei, mutta liian monet esimerkit elävästä elämästä todistaa yhä toista.

Neljäs suomalainen kirjailija: Laura Honkasalo. Jälleen nurinkurisesti aloitin uusimmasta kirjasta Eropaperit. Toisaalta haluaisin suositella kirjaa kaikille vanhemmille, tuleville vanhemmille, seurusteleville ihmisille, kaikille. Toisaalta haluaisin sanoa että älkää ikinä lukeko tätä kirjaa! Välillä avioeron tuskaisuus ja se miten se lasten silmille heitettiin sai miettimään että tässä nyt kyllä liioitellaan todella pahasti, eihän se oikeasti varmasti voi olla tällaista. Kun kuitenkin sitten mietti niitä paria tuhatta huoltajuuskiistaa mitä oikeudessa vuosittain käsitellään, niin ehkä todellisuus on kurjempi kuin haluaisi uskoa. Voin todella pahoin lukiessani kirjaa ja halu suojella lapsia kaikelta pahalta maailmassa nosti voimakkaasti päätään minussa. Tykkään todella paljon Honkasalon tavasta kirjoittaa ja siitä miten hän vähäeleisesti, pienillä piirroilla kuvaa todella osuvasti ihmisten - niin isojen kuin pientenkin - tunteita ja kokemuksia.

Jotta tämä kirjoitus ei venyisi ihan tolkuttomasti, nostan loppuun viimeiseksi lukemani kirjan, myöskin Honkasalolta eli Sinun lapsesi eivät ole sinun. Ihan mielettömän ihana kasvukuvaus Nellistä joka on kasvanut taistolaiskodissa, samoillut samanhenkisten ihmisten kanssa ilmaisutaidon lukiossa ja etsii omaa paikkaansa muuttuneessa maailmassa nuorena aikuisena. Olen nyt kaksi päivää hoilannut täyttä kurkkua "Kenen joukoissa seisot!!.." ja suunnitellut lasten lähettämistä pioneerileirille. Lapset tahtoo rauhaa!!!

Ps. Ensi kesänä varmasti luen Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, joka oli nytkin lukulistalla, mutta jostain syystä vieläkin jäi lukematta..

torstai 22. heinäkuuta 2010

Identiteettien ongelma - eli ollako vai eikö olla hippi




Kesän kuumat uutiset alastomista hipeistä metsissä sai minut ankarasti pohtimaan omaa hippeyttäni. Niin hipiksi kun itseni koenkin, en välttämättä innosta hihkuen syöksy metsiin halailemaan puita ja muita hippejä. Lisäksi olen ollut huomaavinani erinäisissä ironisissa keskusteluissa että hippeys ei välttämättä ole mitään kovin arvostettavaa aikuisten maailmassa, pikemminkin se koetaan jonkinlaiseksi jäänteeksi historiasta, tai yksilön omasta lapsuudesta. Hippeys on jotain naiivia ja sinisilmäistä, kuten kaiketi myös esimerkiksi onnellisuus, rakkaus tai empatia. Ei aikuisten maailmassa sellaista ole!

Wikipediassa todetaan että:
Alkuperäisen hippiliikkeen perintöä on nähtävissä monissa myöhemmissä ilmiöissä, kuten esimerkiksi 1980-luvun rauhanliikkeessä sekä nykyajan vihreässä liikkeessä, eläinoikeusliikkeessä ja feminismissä.
Hippeys löytynee siis sekä omasta historiastani, että minulle tärkeiden liikkeiden historiassa (mikä voidaan kyllä taatusti kyseenalaistaa moneltakin eri kannalta). Seuraava kysymys sitten onkin se, minkä verran omaa hippeyttä kannattaa tuoda julki missäkin tilanteessa?

Vakavasti otettava poliitikko ei nimittäin voi olla hippi, kuten olen antanut itselleni kertoa. PAITSI jos on riittävä määrä hippejä jotka äänestävät poliitikkoa. Joku saattaa kuvitella että asiantuntijuus on se joka painaa erilaisissa äänestyksissä (ja ehkä raha), mutta ei. On tehty erilaisia tutkimuksia äänestyskäyttäytymisestä ja äänestäjäprofiileista ja huomattu että tietyn tyyppiset ihmiset äänestävät tietyn tyyppisiä ehdokkaita. Ihmiset äänestää itseänsäkaltaisia ehdokkaita tai sellaisia jotka saadaan markkinoitua tosi houkuttelevina tyyppeinä. Sitten vaan etsimään listoille erilaisia profiileja jotka ottavat haltuunsa eri äänestäjäklusterit. Simple as that! Yksi hippi sopii sekaan varsin hyvin, ainakin keräämään ääniä hipeiltä, joskaan ei ehkä pääsemään läpi eduskuntaan, kunnanvaltuustoon, tai mihin ikinä pyrkiikään.

Tähän liittyy myös se, että vaalikoneissa on yhä enemmän kysymyksiä tyyppisesti "käytkö kirkossa" tai "juotko olutta"? Onhan se paljon kiinnostavampaa kun se miten kohdentaisi verojen kiristystä tai miten kehittäisi kehypolitiikkaa. Äänestäjällä kun saattaa olla enemmän mielipiteitä ensimmäisiin kuin jälimmäisiin kysymyksiin.

Toimin vaalipäällikkönä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa eikä onneksi oma identiteettini ole tällä erää kilpailutettavissa, muokattavissa, varastettavissa tai siirrettävissä. However, joudun miettimään kuinka paljon haluan olla mukana tekemässä sitä omalle ehdokkaalleni. Luotan kuitenkin hänen arvostelukykyyn tässä asiassa.


Toisaalta en myöskään tiedä tunnistanko itsessäni koskaan niin "vakavasti otettavaa poliitikkoa", että sitä hippeyteni vaarantaisi.

Kesän kuvia







tiistai 20. heinäkuuta 2010

Uusi pää - Uusi blogi

Leikatessani eilen hiukseni pois, tai enhän minä niitä oikeastaan leikannut vaan siskoni, huomasin että päähän jäi paljon tilaa lukuisille muille ajatuksille ja ajanvietteille. Näistä ensimmäisenä esiin nousi halu koota johonkin kaikkia erilaisia kirjoituksia, kuvia ja tekoja mitä elämässä tapahtuu. Alan siis koota niitä tänne.

Ensimmäiset viikot menee taatusti ihmetellessä, mutta jatkossa olisi tarkoitus saada vähintään kerran viikossa kuvia tai kirjoituksia julkaistua. Katsotaan miten aika riittää! Näin lomalla sitä on helpompi jakaa