tiistai 20. joulukuuta 2011

Hajanaisia ajatuksia vuodesta 2011




Kuuntelen Michael Jacksonin Beat it-kappaletta ja mietin kulunuttua vuotta. Se on ollut kuulkaas melko rankka vuosi. Tai rankka vuosi. Tosi rankka? Toiset lähettää joulukorttien mukana joulukirjeen, jossa kertovat kuluneesta vuodesta. Tämä vuosi ei ole ollut lista saavutuksista ja huippuhetkistä. Mietin millaisia lupauksia viime vuonna tein tälle vuodelle. Tein niitä aiempien vuosien listauksien sijaan vain yhden; että ottaisin rennommin. Ensimmäiset neljä kuukautta petin lupaukseni kaikille, kaikilla elämänalueilla. Sen jälkeen olen hitaasti ryöminyt kohti rennompaa elämää.

Vaalien jälkeen koko elämä meni remonttiin ja perhekin kutistui. Keskityin väsyneenä ja kaikkeen pettyneenä keräämään sirpaleista kokoon jotain uutta ja ehjää, ehkä onnellisempaa arkea.

Kesän makoilin viltillä auringossa ja luin Nora Robertsia. Piilouduin isojen aurinkolasien taakse. Luin läpi kaikki aikuisikäni päiväkirjat. Puhuin, itkin, puhuin, itkin, puhuin, itkin. Soitin pianoa. Uin ja juoksin ja juoksin ja uin. Epäonnistuin kolmen lauseen dialogin muodostamisessa. En päässyt lähelle ketään, en päästänyt lähelle juuri ketään. Muutin, lähinnä tavarat, Jokelaan. Itse olin paljon lasten kanssa maalla. Nukuin maksimissaan kolme tuntia yössä. Olin väsynyt ja vihainen. Koin onnellisuutta pieninä häviävinä hetkinä. Istuessa juhannuskokon äärellä. Juostessa sateessa. Huviajelulla ystävän kanssa. Kävellessä Ruisrockista aamuyöllä Turun keskustaan.

Syksyllä aloitin työt. Rutiini tuli tarpeeseen ja uni tuli paremmin. Päiväkoti, työt, päiväkoti, koti ja niin edelleen. Laihduin, taas, kuten aina kun työt alkaa. Opettelin tekemään rasvaisia voileipägrillileipiä. Yritin saada kiinni työrytmistä ja onnistuinkin siinä. Onnellisuus alkoi kiivetä vaivihkaa arkeen etenkin työn kautta. Töissä oli hyvä olla. Siellä olin juuri siinä missä pitikin ja tein juuri sitä mitä pitikin. Töissä ei tarvinnut olla henkilökohtainen. Riitti että oli roolinsa kautta läsnä. Hektinen ilmapiiri ei mahdollistanut pitkiä syvällisiä keskusteluja, mikä oli helpottavaa. Toki se oli raskastakin.

Syysloma katkaisi sairastelun ja väsymyksen. Kävin Islannissa. Se oli parasta. En puhunut kenellekkään, etsin itseni -ja löysinkin- vesiputouksista, kuumista lähteistä, tulivuorista, laavakentistä ja etenkin jäätiköistä. Toteutin unelman kymmenen vuoden takaa ja se ylitti kaikki odotukseni.

Syysloman jälkeen onnellisuutta ei ole enää tarvinnut hakea ja etsiä. Se on tuntunut hyvänä olona herätessä. Se on ollut läsnä jokaisessa päivässä ja hetkessä ja mikä tärkeintä: se on kiinni vain minusta. Kun vuosi 2011 jää taakse, minulla on hyvä olo. Varmasti on vielä pitkä matka, koko elämä on yksi pitkä matka, mutta olen löytänyt paljon. Itseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti