keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Vegaaninen tammikuu -vai sittenkin lähes vegaaninen koko vuosi?

Ilmastonmuutos ja ruoantuotanto liittyy toisiinsa kiistattomasti ja tekee väistämättä henkilökohtaisesta poliittista. Se mitä syöt, ei kosketakaan enää vain sinua. Jo parina vuonna Ilmankos-projekti on järjestänyt Facebookissa tapahtuman "Lihaton tammikuu" jossa on kannustettu ihmisiä joulun mässäilyjen jälkeen jättämään kuukaudeksi lihan väliin kokonaan. Ajatuksena on ollut jakaa tietoa lihansyönnin ilmastovaikutuksista, ja toiveena ehkä myös, että mahdollisimman monella tuo lihattomuus jatkuisi vielä tammikuun jälkeenkin. 2011 Facebookissa osallistujia oli yli 10 000.



Tapahtuman kuvauksessa suositeltiin kasvissyöjille vegaanista tammikuuta. Itse ajattelin tarttua tähän haasteeseen. Taustatietona voin kertoa, että ruoanlaitto on ollut minulle haastavaa lähes aina. Jotenkin koko projekti ostoslistan tekemisestä kaupassa käymiseen ja ruoanlaitosta sen syömiseen on minulle jotain miltei ylivoimaista. Reittini sekasyöjästä lakto-ovo-vegetaristiksi on tapahtunut vaiheittain ja virheitä tehden. Lapset ovat tuoneet komboon lisämaustetta, kun olen sovitellut eri ruokavalioita ja lempiruokia yhteen ja erikseen.

Tykkään kuitenkin erilaisista projekteista ja tämä lähti käyntiin lupaavasti. Perunasoseen teko vegaanisena ei ole kuulkaas ongelma eikä mikään. Kaurapuurokin on vegaanista (ja banaanit ja useat sipsit...)! Sain tehtyä myös pinaattilettuja ja pastoja ja kaikenlaisia ruokia. Osasta lapset tykkäsi, osasta ei. Soijapyöryköistä - joissa ohjeen antajan mukaan on liki mahdoton epäonnistua - tuli niin suolaisia, ettei niitä voinut syödä lapset sen enempää kuin minäkään. Työpaikkaruokailusta en luopunut, enkä toisaalta viitsinyt myöskään pyytää ruokaani vegaanisena - tammikuun ajan. (Otin asiasta kyllä selvää ja sain tiedon että halutessani minulle järjestetään töihin vegaaninen ruoka. En ole vielä ratkaissut asiaa.)

Samaan aikaan tuntui järjettömältä että jättäisi syömättä jääkaapissa olevat majoneesit ja juustot ja söisi ne sitten helmikuun ensimmäisenä päivänä. Ja sitten tapahtui niitä, että chilipähkinöiden kuorrutteessa olikin jotain maitojauhetta tai jossain kekseissä tai kaapista löytyneissä kuivamuonakeitoissa kananmunaa. Otin tietysti kauheita paineita näistä ja mietin että ei tämä nyt vaan onnistu ja ei tästä tule mitään.

Sitten aloin miettiä, että ehkä nyt vaan kuitenkin voisi viedä ruokavaliota pikkuhiljaa vegaaniseen suuntaan ja pyrkiä syömään sen mukaisesti aina kun pystyy, ilman että hajoaa siihen jos aina ei pysty. Tämä on toiminut hyvin. Helmikuu alkaa lähestyä loppuaan: maitotuotteet on pääsääntöisesti vaihtunut kotiruokailuissa kasviperäisiin tuotteisiin, sekä minulla että lapsilla. Kalaa en ole syönyt syksyn jälkeen, enkä enää ole lapsillekaan laittanut sitä kotona. Kananmunia en ole ostanut joulukuun jälkeen. Reissuissa ja ravintoloissa en ole montaa kertaa tilannut tai kysellyt vegaanista annosta ja olen syönyt keksejä ja kakkuja jotka on sisältänyt kaikenlaista eläinperäistä. Irtokarkkeja valitessa vältän liivatetta. Syön juustokakkuja.



En varmaan koskaan voi sanoa pää pystyssä ylpeydestä pakahtuen, että olen vegaani. Tämä on minulle ongelmallista, koska tykkään rajata itseni (ja kaiken muunkin) selkeästi. Haluaisin ajatella että kyse on eläinten oikeuksista ja ilmastonmuutoksesta eikä identiteetistä, mutta toisaalta tuntuu, että yksilötasolla ruokakeskusteluissa kyse on nimenomaan identiteetistä. Nyt projektina on pyrkimys tehdä poikkeus sääntöihini: antaa itselleni lupa syödä juuri niin vegaanisesti kuin pystyn ja olemaan itselleni armollinen silloin kun en pysty. Olla määrittelemättä itseäni ruokailuni kautta. Ajatella ympäristöä, ei minua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti