keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Susi- ja herravihaa

Vietin pääsiäislomaa maalla. Olen elänyt siellä elämäni 15 ensimmäistä vuotta, etelä-Savossa, keskellä ei mitään. Kun aloitin koulun äitini anoi kunnalta poikkeusluvan jonka mukaan taksi haki minut pihasta, eikä ison tien varrelta, 1,5 kilometrin metsätien päästä. Kunta myöntyi tähän, syynä oli susivaara.



Onko kyseisellä paikkakunnalla sitten susia nähty silloin tai nytkään, se onkin asia erikseen. Minä kovasti kuulin niiden ulvovan sittemmin kävellessäni kyseistä metsätietä, kun kunnastakin jo arveltiin että jokohan se lapsi pystyisi kävelemään tiensä. Ne ulvoi aina kun oli pimeää ja kova pakkanen. Ne ulvoi sillä tapaa kun jäät kun niihin tulee railoja. Se on pelottava ääni.

Tänään maalla edelleen asuva äitini vei minut autolla junalle. Jostain syystä aloin ajatella viime aikoina kuolleita susia ja kysyin varovaisesti, mistä hän arvelee "susivihan" johtuvan. Olisiko hänellä jotain ajatusta, miten asiaa voisi lähestyä ilman välitöntä "kaupunkilaiset tulee kertomaan"-reaktiota. Äitini mietti pitkään. Vastaus tuli hieman hapuillen ja muotoaan hakien.

Miten kaikki säädetään muualla. Miten vaikeaksi elämä maalla tehdään. Miten autollakaan ei saisi ajaa ja miten sitä pärjäisi ilman autoa, ehkä ihmisistä tuntuu ettei enää ole hallintaa omaan elämään ja sen asioihin. Kun on ollut se rantasauna siinä vuosikymmeniä ja nyt siihen ei saa enää rakentaa, niin sitten sitä vaan remontoidaan vaikka pitäisi purkaa ja tehdä uusi. Eikä serkut saanut tehdä kotaa mökille kun siihen olisi tullut tulisija. Tämä menee nyt vähän kauaksi sudesta, mutta ei kyllä oikeastaan, ehkä sitten se on sellaisia viimeisiä taisteluita mitä käydään, että jos tämä nyt edes. Ehkä se symboloi enempää kuin onkaan (niinkuin norpat ja verkkokalastuskin, mietin minä tässä kohtaa).

Tavallaan tässä oli jotain hyvin hatarasti samaa kuin Sotkamolaisessa sudentappajassa, joka toteaa yhteiskunnan tehneen hänestä tappajan. Kun luin kyseisestä henkilöstä, tunsin voimatonta vihaa. Ei salametsästystä voi mitenkään ymmärtää tai selittää hyväksi. Ei vastuuta voi mitenkään siirtää pois omilta harteilta. On täysin mahdotonta ymmärtää miten tällainen toiminta on mahdollista ilman rangaistusta, miten ihminen voi olla ylpeä teoistaan tuossa tilanteessa.

Kun kuuntelin äitiäni, tunsin myötätuntoa. Ymmärrän toki sen voimattomuuden tunteen, joka seuraa kaukana tapahtuvasta päätöksenteosta, jota ei hahmota, jossa ei näe järkeä. Ymmärrän sen turhautumisen mikä seuraa sitä, ettei saa ratkaista "omia" asioitaan "omalla" tilallaan.

Jollain tapaa kun pyöritän tätä ajatusta eteenpäin mielessäni, päädyn umpikujaan. Suojelemalla susia saamme ihmiset salametsästämään niitä. Suojelematta susia saamme ihmiset metsästämään niitä. Olen ollut kautta linjan valmis koventamaan rangaistuksia esimerkiksi salametsästyksestä, lisäämään suojelua, kasvattamaan suurpetokantoja. Olen kannattanut verkkokalastuskieltoa vaikka ympäri vuoden, sen kummemmin kalastajilta kyselemättä. Sitten taas tuntuu että se yksi vittuuntunut kalastaja saa hengiltä vaikka kaikki norpat niin halutessaan. Ja kaikki tuntuu melko turhalta.

Susia ammutaan, koska se on jotain, mitä pystyy tekemään, jotain mihin pystyy itse vaikuttamaan. Kun ne kaikki päätökset tehdään siellä kaupungissa, siellä jossain etäällä. Ne ihmiset jotka ei ymmärrä minkälaista elämä ja arki maalla on. Helsingin herroja ei voi ampua.


Junassa matkalla Helsinkiin lasteni kanssa leikki 9-vuotias poika, joka oli ollut viikon Iisalmessa, koska hänen ukkinsa oli nukkunut pois. Ukille oli valittu honka-arkku, kertoi poika. Hänen mummojensa nimet olivat samat kuin minun lasten. Pohdimme äitini kanssa, että ehkä susivihan periytyvyyden voisi ainakin katkaista. Äitini arveli, että ehkä maaseudulta sammutetaan viimeiset valot ennen kuin sudet on kuollut sukupuuttoon. Jospa sitten niin. Jospa sen kuitenkaan ei tarvitsisi olla ihan niin.