perjantai 7. kesäkuuta 2013

Erotkaa ajoissa!

Ajattele ennenkuin eroat, ohjeisti Suvi Ahola Helsingin Sanomissa (6.6.2013). Luonnollisesti, koska ihmisethän yleensä eroavat tuosta vaan, hups, ikäänkuin vahingossa. Vähän niinkun liittyisi kännissä natsipuolueeseen, sillei että hävettää kun jää siitä kiinni. Seuraavassa luvassa siis kriittistä vuoropuhelua aiheesta (a.k.a herneitä syvältä eronneesta nenästäni).

Avioerojen määrä on kääntynyt laskuun viimeisen kahden vuoden aikana. 1990-luvulta alkaen eroluvut ovat kuitenkin olleet suhteellisen korkealla tasolla. Kuka nyt sitten on oikea ihminen päättämään, että tämä on jollain tapaa väärin tai väärä suuntaus? Sellainen johon pitäisi kipeästi puuttua, saada ihmiset pysymään yhdessä, koko ikänsä kun kerran ovat niin luvanneet? Miksi yksi tai useampi lyhyempi avioliitto on huonompi asia kuin yksi tosi pitkä?

Suvi Ahola tunnustaa kirjoituksessaan toisaalta sen, miten kipeää eroaminen on. Toisaalta hän kuitenkin on sitä mieltä, että ihmiset tavoittelevat eroamalla jotain, mitä eroamalla ei saavuteta, ajattelematta asiaa riittävästi. Ja että tästä seuraa jotain kamalaa.


Sen sijaan, että saisi puuhailla kotonaan tutussa seurassa, olla rennosti oma itsensä ja turvallisesti toisen kumppani, onkin äkkiä yksin vastuussa itsestään, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.

Tai sitten näin: Sen sijaan että ahdistaisi kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, saakin puuhailla kotonaan omassa seurassa, olla rennosti oma itsensä ja turvallisesti oman elämänsä paras kumppani.


Minä en kaipaa yhtään tällaisia valtakunnan median kirjoituksia, joissa holhotaan aikuisia ihmisiä ihmissuhdekäyttäytymisessään tai pahimmillaan syyllistetään jo valmiiksi itsensä syyllisiksi kokevia ihmisiä. Avioeroista löytyy jonkinverran tutkimusta Suomestakin. On kyetty kartoittamaan ne parisuhteiden vaiheet, joissa ero on todennäköisempää. On todettu myös, että ihmiset ovat eron jälkeen pääasiassa tyytyväisiä ratkaisuun ja pyrkivät hoitamaan eroprosessin yhdessä. Niin rankkaa kun se onkin. On todettu, että miehille avioero on suurempi riski sosiaaliseen segregaatioon. Ja että hyvä suhde lapsiin ehkäisee tätä. On todettu myös, että lapset kärsivät eroista luultua vähemmän.  (Esimerkkejä 1,  2, )

Kamppailkaa siis liittojenne puolesta. Hankkikaa apua, keskustelkaa ja yrittäkää selvittää, mikä toista risoo niin, että hän on valmis jättämään kaiken, mitä on vuosikausia rakennettu.

Tai sitten: Ymmärtäkää antaa periksi, ennenkun olette menettäneet kaiken. Päästäkää irti, kun vielä olette siinä kunnossa, että kykenette rakentamaan elämää eteenpäin. Muistakaa, että yksikin lyönti on liikaa ja että lasten kannalta oleellista ei ole se, onko kotona yksi, kaksi vai kolme aikuista (saati sitten mitä sukupuolta he ovat), vaan se rakastava lämmin ilmapiiri. Tärkeää ei ole edes se yhdessä rakennettu omakotitalo. Kerrostaloissakin kasvaa ihan tasapainoisia ja onnellisia lapsia. Muistakaa, että ette voi korjata toista ihmistä, ettekä yksin kahdenvälistä suhdetta. Rakastakaa itseänne ja muistakaa erotilanteessa olla ylpeitä myös siitä, miten pitkään liitto kesti, sen musertavan syyllisyyden lisäksi. Muistakaa hoitaa se ero niin, että lapset voi hyvin. Ihminen joka ei ole kuluttanut itseään ihan täysin loppuun pystyy tähän paremmin, kuin sellainen joka on hakannut vuosia päähänsä, että pitää jaksaa, pitää pystyä, ei saa luovuttaa.

Ja niin, meillä on suhteellisen holhoava avioeroprosessi jo nyt yhteiskunnan taholta. Siihen kuuluu se 6-12 kuukauden harkinta-aika. Siinä ennättää kyllä miettiä asioita kerran jos toisenkin. Käydä vaikka terapiassakin.

Rakkaudentäyteistä kesää kaikille, eronneille, eroamattomille ja erottamattomille!

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti