torstai 25. huhtikuuta 2019

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 1: Lapsuus

Olen pitkään halunnut kirjoittaa juoksemisesta. En ole kuitenkaan sitä saanut tehtyä, monestakaan syystä. Olen ajatellut olevani niin poliittinen, olen ajatellut että se vaatisi oman alustansa, olen ajatellut, etten ole riittävän pitkään juossut sanoakseni mitään järkevää, ajatellut että en halua tehdä juoksemisesta liian tavoitteellista, liian painavaa.



Ja oikeasti, mitä siitä sitten voisi sanoa, mitä kaikki ei olisi jo sanonut.



Kuten kirjoituksen otsikkokin viittaa, olen lukenut Haruki Murakamin samannimisen kirjan. Pidin siitä kovasti. Kirjassaan Murakami ei yritä sanoa mitään kovinkaan psykologista tai filosofista. Ei yritä selittää puhki juoksemistaan, ei luo sen ympärille trendiä, kulttia tai maailmankuvaa. Murakami kertoo omasta juoksemisestaan ja itsestään. Kertoo tarinoita omista juoksulenkeistä. Aion pyrkiä samaan, tässä kirjoitussarjassa. Näistä muodostuu ajan mittaan epäilemättä kokonaisuus, aihetunnisteelle "juokseminen". Politiikan ja reissukuvien seuraan mahtuu hyvin myös juoksemista. Näin ajattelen nykyään. Ehkä juuri nyt tarvitsen myös jotain muuta kirjoiteltavaa kuin politiikkaa, sattuneista syistä. Nyt on hyvä hetki tälle projektille. Tarinoita juoksemisen maailmasta.

Minä nimittäin rakastan juoksemista. Olen juossut niin kauan kuin muistan, se on ainoa liikuntaharrastus, joka on seurannut mukana lapsesta aikuisuuteen, ollut välillä tauolla mutta aktivoitunut taas. Pystyn lähes minkälaisen tauon jälkeen vaan, raskauksien, vuosien liikkumattomuuden, sairastelun, you name it, juoksemaan kymmenen kilometriä. Välillä hitaammin, välillä nopeammin, toisinaan se on tuskallisempaa, toisinaan askel lentää, mutta pystyn juoksemaan kymmenen kilometriä yhtäjaksoisesti alusta loppuun.

Ajattelen tämän johtuvan siitä, että olen oppinut sen lapsena. Juokseminen on jotain mikä on juurtunut minuun kasvuvaiheessa ja siksi pystyn tekemään sitä melko kivuttomasti.

Kasvoin pienestä lapsesta nuoreksi tytöksi hyvin pienessä kylässä etelä-Savossa. Kylän nimi oli Jäppilä. Kuuluin Jäppilän Urheilijat-seuraan, joka oli hyvin tyypillinen 1990-luvun pienten kylien urheiluseura: muutamat perheet pyörittivät toimintaa, kesällä juostiin ja talvella hiihdettiin. Pururata tuli tutuksi ja jonkinlainen cup-tyyppinen kilpailu, taisin käydä pareissa piirisarjan kirjoissakin ala-asteaikana. Hiihtokisoissa tärkeintä oli kuuma mehu, juoksukisoissa tuoksui kuuma asfaltti. Kylältä löytyi juuri asfaltoitu tie, jonka reunustaa joku kisa vedettiin.

Harrastaminen ylipäänsä oli tuolloin hyvin eri tyyppistä kuin nykyään, olin ala-asteen aikana ainakin näytelmäkerhossa, kokkikerhossa, kuorossa, partiossa, 4H-kerhossa, liikuntakerhossa ja vapaapalokunnassa. Välillä saattoi päivässä olla parikin eri kerhoa koulupäivän jälkeen, joka päivä ainakin oli jotain.

Asuimme syrjässä vielä Jäppilän kirkonkylästäkin. Muistan muutamankin kerran hölkänneeni seitsemän kilometrin matkan kylälle treeneihin. Ei siksi, etteikö vanhemmat olisi kuskanneet, mutta olipahan sopiva alkulämppä. Ala-asteella osallistuin myös kaikkiin mahdollisiin koulujen sisäisiin ja välisiin yleisurheilukilpailuihin. 800 metrin juoksu oli (ja on) ikuinen inhokkini, pituushyppyyn ja sen sellaisiin osallistuin ihan vaan rakkaudesta liikkumiseen.

En ollut mitenkään erityisen lahjakas liikunnassa, 6.luokalla pääsin ensimmäistä kertaa juoksukisoissa mitallisijoille. Hiihtämisessä en pärjännyt sitäkään vähää. Muistan ikuisesti sen viimeisen hiihtokilpailun jonka alkaessa jo tiesin, että tulen olemaan kolmas, koska yksi tytöistä ei ollut paikalla ja näin ollen tämän ollessa jo toinen kisa mihin hän ei osallistunut, häntä ei tultaisi huomioimaan palkintojenjaossa. Meitä oli tosiaan yleensä neljä tyttöä sekä juoksu- että hiihtokilpailuissa ikäluokassani - minä olin aina se neljäs. Muistan lähestulkoon kaikkien kilpakumppanien nimetkin, ja nämä tytöt olivat myös niitä joiden perheet pyörittivät toimintaa kokonaisuudessaan.

Mutta takaisin siihen kisaan. Pururadan viimeisessä ylämäessä ennen maalia rämähdin mahalleni, makasin maassa suksieni päällä ja kun äitini ladun reunassa kannusti minua nousemaan ja jatkamaan, hoin hänelle vaan onnellisena naama räässä ja lumessa, että "äiti mä saan pokaalin!" Se oli hieno hetki, ahh miten lämmöllä sitä muistelen!

Tietysti juuri sinä vuonna ei kyllä saatukkaan pokaaleja, vaan joku random pytinki, mutta ei se sitä hetkeä himmentänyt. Säilöin sitä hyllyssäni pitkään ja hartaasti. Se teki minut todella onnelliseksi. Seuraavana kesänä vein juoksucupin voiton - enkä pelkästään siksi, ettei muut ollut paikalla - vaan ihan kykyjeni ansiosta! Nyt tämä kirjoitus on jo niin pitkä, että niistä ensimmäisistä maastojuoksukisoista ja piirisarjasta taidan kirjoitella toisella kertaa.

Ois hienoa laittaa tähän kuvitukseksi jotain hienoja hippohiihtokuvia itsestäni pienenä, valitettavasti minulla ei ole sellaista kuvamateriaalia olemassa. Siispä melko tuore juoksukuva ilonanne. Ehkä yritän seuraavaan kirjoitukseen kaivaa jotain angstisia teinikuvia myös!

Tämän tyyppinen kirjoittaminen on minulle melko uusi aluevaltaus, joten kommentit ovat erittäin tervetulleita!