sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 2: Ensimmäinen maraton

Edellisen kirjoituksen jälkeen olisi luontevaa kirjoitella ensimmäisistä kilpajuoksuista ja nuoruudesta, kun kadotin juoksemisen. Palaan siihen kuitenkin myöhemmin, sillä nyt haluan kertoa eilisestä päivästä! Eilen juoksin nimittäin elämäni ensimmäisen virallisen maratonin.

Ennen juoksua


Kyseessä oli Tuusulanjärven maraton, johon kasvatus- ja sivistystoimen johtajamme Virpi Lehmusvaara haastoi minut aiemmin. Ajankohta - kaksi viikkoa vaalien jälkeen - jännitti aika paljon. En pystynyt keskittymään täysin tunnolliseen maratontreenin, toisaalta tää projekti varmisti sen, että juoksin myös läpi kampanjan, mikä osaltaan auttoi jaksamaan vaalikampanjan paremmin kuin olisin odottanut.

Toinen asia mikä jännitti, oli ruokavalioni. Oon joutunut jo pitkään rajaamaan hiilihydraattien syömistä terveydellisistä syistä ja se on hankalasti yhdistettävissä pitkän matkan juoksemiseen. En siis pystynyt mitään suuria pastatankkauksia tekemään edellisellä viikolla, yritin juoda normaalia enemmän ja vähän edes lisätä hiilareiden määrää.

Juttelin ennen juoksua parin muun juoksijan kanssa heidän tavoitteestaan, se kuulosti aika samalta kuin omani, ensisijaisesti halusin vain päästä maaliin, mutta joku 4:30 aika tuntui, että voisi olla realistinen tavoittaa. Toisella heistä oli kyseessä279.maraton. Wau. Ajattelin juosta heidän peesissään.

Juoksu rullasti kevyesti ja hyvin ja vaikka hoin itselleni, että en saisi lähteä liian kovaa, lähdin kuitenkin todella vauhdikkaasti liikkeelle. Tuusulanjärven ympäri kiertävä reitti oli tuttu ja kaunis, aurinko paistoi, metsät oli täynnä valkovuokkoja, kevät näkyi joka puolella. Ensimmäinen kierros oli kevyt ja ihana, väliaika puolessa välissä oli 2:03, eli nopeampi kuin viime keväänä juoksemani puolimaraton (2:05). Join jokaisella huoltopisteellä mukillisen urheilujuomaa ja mukillisen vettä tunnollisesti, oli jano tai ei, olo väsynyt tai ei.

Alun kova vauhti alkoi tuntua kolmenkymmenen kilometrin jälkeen, voi toki olla myös että siinä vaiheessa olisi alkanut uuvuttaa, oli vauhti mikä tahansa. Jossain 32 kilometrin paikkeilla mietin, että en tule selviämään tästä, matkaa on vielä ihan liian paljon maaliin. Juuri tuolla hetkellä vierestä kuului "Moi" ja juoksija jonka ohi olin menossa oli kuntamme edellinen kasvatus- ja sivistystoimen johtaja Esa Ukkola, jota en ollut hetkeen nähnyt.

Esa juoksi puolimaratonia, rauhalliseen tahtiin. Jäin juoksemaan Esan kanssa muutaman kilometrin matkaksi, juteltiin kuulumisia, keskityin kuuntelemaan, puhumaan, hengittämään, enkä miettimään paljonko vielä on jäljellä. Kävin huoltopisteen vessassa, join rauhssa urheilujuomaa, kävelin muutamat ylämäet - lähes samaa vauhtia kun juoksuni siinä vaiheessa oli. Ymmärsin, että vaikka kävelisin loppumatkan, olisin silti alle viiden tunnin perillä.

Jossain vaiheessa tuntui, että voin taas kiristää vauhtia ja lähdin etenemään. Viimeiset kilometrit maaliin menivät sujuvasti ja lopulta tulin maaliin ajassa 4:24:06. Fiilis oli huikea. Voitin arvonnassa miesten bokserit. Aion toki pitää niitä, ihan vaan muistona tästä tapahtumasta! Olin ajatellut, että reitti on tasainen, mutta ilmeisesti nousuja oli aika paljon. Myös sää oli kai aika haastava, ekan kierroksen iloitsin kauniista ilmasta, toisella kierroksella kaipailin pilviä kovasti.. En osaa arvioida aikaani sen kummemmin, oliko se hyvä tai olisiko se voinut olla parempi. Olen tyytyväinen, että pääsin maaliin!

Maalissa!
Maalissa juttelin muiden juoksijoiden kanssa, join mehua, söin rusinoita, luin viestit, tein somepäivityksiä, soitin ystävälleni Mimmille, että hakee minut kotiin. Olin onnellinen. Menin kotiin, totesin kasvojeni palaneen ja varpaidenkynsien olevan todella kipeät. Kävin koiranpennun kanssa kävelyllä, kävin suihkussa. Puin päälle ja meikkasin, lähdin kotibileisiin. Join 1,5 litraa vichyvettä ja 3 lasia skumppaa, söin 3 lautasellista ruokaa ja lähdin kotiin nukkumaan.

Aika ylivirittynyt keho oli, vaikkei suuria kipuja, rakkoja tai hiertymiä ollutkaan (paitsi varpaankynsissä! En ollut tiennyt että kynsiin voi koskea!!). Aika paljon valvoin yöllä. Nyt seuraavana päivänä kynsiin koskee edelleen, keho on vähän jäykkä, mutta muuten olo on hyvä. Alan katselemaan seuraavia juoksutapahtumia, alkukesään, alkusyksyyn. Ei pidä jäädä yksinkertaiseksi maratoonariksi, sanoi toinen juoksija. Pidän mielessä tämän!